No joo alotan vaikka mun vipasta kokonaisesta päivästä. Se sunnuntai oli varmaan kamalin sunnuntai koko vuotena. Hyvästelin hostisän, koska sen piti lähtee työmatkalle. David antoi mulle ihanan kaulakorun ja kortin muistoksi. En vielä siinä vaihees itkeny, mutta sitte ku se kaarsi pihasta niin todellisuus iski. Olihan David ja Hillary mun Amerikan vanhempia ja niistä tuli mulle niiku toinen perhe. Sen jälkeen lähdettiin Hillaryn kanssa viime hetken ostoksille ja ottamaan vähä kuvia. Loppuillan hengailin sitte mun kaveriporukan kanssa Jackin isän luona. Tietenki Justin ja Grant sai mahtavimman idean jahdata mua ympäri golfkenttää ja lopulta ku ne sai mut kiinni ne päätti heittää vaatteet päällä uima-altaaseen. Hmm tosi kiva, mutta armahdin niitä ku ne heitti Ceresin perään haha. Kun ilta alko pimenemään alko mielialakin laskee ja sitte vaan itkinki ku porukkaa alko lähteen. Jack yritti piristää mua ja tekiki mulle biisin ja soitti kitaraa. Ilta oli kumminki kokonaisuudessaan kivan rento. Sen jälkeen Ceres heitti mut kotiin ja alko vielä viime hetken paniikkipakkaaminen. Vieläkin painorajat paukku vaikka jätin kaikki hajuvedet, rasvat, kynsilakat jne kavereille. Jotku walmartin halppishousutki tais jäädä sinne. Oli kamalaa heittää niitä koulupapereita menemään ku niiden eteen oli nähny niin paljo vaivaa. Pakko oli kumminki jättää kaikki turha. Muuten vinkiksi kaikille jotka lähtee vaihtoon, ÄLKÄÄ OTTAKO PALJON MITÄÄN MUKAAN! Sitä tavaraa ja vaatetta tulee ostettua pitkin vuotta ja sitte tulee turhaa stressiä ku kamat ei mahukkaa mukaan. Niin et ihan vaan pienenä vinkkinä. No menin sitte ehkä vasta kolmelta nukkuun ja heräsin taas aikasin. Hillary oli tehnyt meille ihanan aamupalan. Tarjolla oli pannukakkuja siirapilla ja mun lempikahvia. Pöydällä oli myös Oklahomakuppi, cowboyhattu ja kortti, jotka oli osotettu mulle. Kuulemma jokasella oklahomalaisella kuuluu olla cowboyhattu ;) Myös Hillaryn vanhemmat oli jättäny mulle Oklahomarannekorun. Sen jälkeen haettiin koulusta mun todistus. Kyllä sitä nyt ylpeenä katteleekin ku selvis vieraas maassa ja enkulla paikallises koulus niiku paikallisetki!
Sitte siinä puol kymmenen aikaan kaverit alko kerääntyä meille. Tyron, Ceres,Justin, Zak ja Jack halus tulla mukaan lentokentälle saattelemaan ja Grantki kävi meillä kotona sanomas heipat. Kaverit meni Jackin autolla ja mä ajoin Hillaryn kanssa. Molemmat itki melkein koko matkan vaikka välillä muisteltiin yhteisiä muistoja, naurettiin ja laulettiinki niiku aina ennenki. Mulla oli aina etenki Hillaryn kanssa tosi läheiset välit ja jaettiin aina paljon asioita. Sen kanssa aina puitiin mun high school draamat ja kyllä niitä neuvoja sitte aina saiki haha. Oli niin kamalaa jättää monta ihanaa ihmistä sinne lentokentälle. Tuntu, että sydän särky ku halasin kaikkia vipan kerran ja lähdin kohti turvatarkastusta. Muistan aina sen hetken ku vilkutin Hillarylle ja kavereille hyvästit. Onnea sille naiselle joka istu mun vieres OKC-Minneapolis-lennolla, koska itkin ku hullu. Vähä se kyllä katto pitkään. Minneapolisissa sekoilin hetki niiden skytrainien kans ja menin väärään paikkaan. Hups no onneksi oikee portti löyty ja aloin näkee eurooppalaisia. Eurooppalaiset on muuten oikeesti erinäkösiä!! Nyt ymmärrän miks kaikki sano mulle, että näytän niin eurooppalaiselta. Matka Amsterdamiin taittu jonku oudon miehen vieres, joka kirjotti jotain kirjettä ainaki kaks tuntia? Välillä sain panikoida oikein urakalla, koska mä tunnetusti vihaan turbulenssia ja sekoan joka kerta. Amsterdamissa olin niin väsynyt ja kiukkunen ku ampiainen. En nukkunut edellisellä lennolla oikeestaan yhtää ja laukut paino jäätävästi. Mieliala ei parantunu silläkään, ku piti jonottaa viis vuotta passintarkastukses ja kävellä ihan toiseen päähän koko vitsin lentokenttää ja vielä kaikki kamat mukana... Kuinka joku lentokenttä voikaa olla niin iso?! Helsingin yläpuolella sydän alko lyömään jo epätahtiin ja jännitti hirveesti. Kentällä oli vastassa Anna-sisko, Tuukka, Elli ja vanhemmat. Yhtäkkiä olinkin taas Suomessa ja puhuin suomea. Outoa!
Nyt on Suomessa oltu melkein puoltoista kuukautta. Aluksi en muistanut kaikkia sanoja ja esim. sana huoltoasema tuotti vaikeuksia :D Kaupassa ihmisiä ohittaessa sanoin aina anteeksi, mutta muutaman kummastuneen katseen jälkeen tajusin ettei sitä tarvi sanoa jos välissä on viisi metriä... Kerran kaveri pyysi katsomaan ikkunasta tuliko toinen kaveri pihaan. Koska kaihtimet oli kiinni, yritin automaattisesti avata niitä sormilla... Siinä vaiheessa hävetti kun tajusin, että ai niin Suomessahan on kaksoislasit ;D Välillä on ärsyttänyt se suomalaisten "sulkeutunut" asenne, koska ehdin jo tottua siihen jenkkien small talkkiin. Aina kaikki puhui kaikille ja täälä taas tuntuu, että utelee liikaa jos vaan puhuu mukavia. Kyllä ihmiset on sanonu, että olisin muuttunu. Oon kuulemma energisempi enkä oo hissukka enää. Hmm selvä? Nyt tuntuu, että elämä alkaa pikku hiljaa rauhottuu. Itse asias en ees muista iltaa ku olisin vaan istunu kotona ja kattonu telkkaria niiku nyt. Jenkeissä stressasin, että kaikki ihmiset on varmaan unohtanut mut, mutta eihän niin sitte käynytkää. Pyörin edelleen samoissa piireissä ja sama jätkäkin seisoo rinnalla :) Kyllähän kaverit lähtee kouluihin ja armeijaan, mutta se pitää vaan hyväksyä. Oon vaan lentäny paikasta toiseen koko ajan. Kaverit on nauranu mulle, että multa pitää varata aikaa näkemiseen viikkoa ennen. Oon ollut kesätöissä oppaana kirkossa ja tänään oli vipa työpäivä. Olihan se ihan kivaa työtä, jos porukkaa kävi, mutta hiljasina hetkinä kuolin tylsyyteen. Tänään kävi vieraita Jenkeistä ja tuntu niin kivalta taas puhua enkkua. On hassua ajatella etten olisi hetki sitten halunnut edes palata vielä takaisin, mutta nyt tuntuu, että mä todella kuulun Suomeen. Oklahomasta tuli toinen koti, mutta kyllähän sinne pääsee takaisin. Mua lohduttaa se, että oon ollut paljon yhteydessä hosteihin ja kaverihin vaikka ne jäikin merten taakse. Vieläkin suunnittelen matkaa takasi ens kesänä.
Onhan tässä kaikessa tietenki varjopuoli. Ei se elämä tääläkään aiva ruususta oo ollut. Sain viimesen matkalaukkuniki purettua vasta joku viikko sitte. Joo tiedän säälittävää!! :D Viikkasin vaatteita kaappiin ja laitoin tavaroita paikoille itku kurkussa. Tätä päivitystäki oon tehny vaikka kuinka monta päivää... Välillä mulla on hirvee ikävä Olkahomaa ja se ahdistaa. Sillon tuntuu niiku olis jollain lailla hukas. Niin paljon on kumminki muuttunu vuoden aikana. On outoa ku ihmiset puhuu asioista, joista mulla ei oo pienintäkää käryä.. Joskus tuntuu, että on helpompi esittää, et oon niin sopeutunu tänne ku avautua ja vuodattaa. Tiesin jo Oklahomassa, että vaikka kuinka puhun mun Jenkkielämästä niin vaan mä oon kokenut ne asiat. Kukaan ei voi täysin ymmärtää ja onhan se tietenki ymmärrettävää. Välillä toivon haikena, että olisin sielä tälläkin hetkellä. Onneksi joka päivä on helpompi vaikka se ikävä on ja pysyy. Asiaa helpottaa, että ympärillä on paljon rakkaita ihmisiä eikä tämän kiireen keskellä ehdikkään aina murehtia. Apua mulla alkaakin lukion vipa vuosi viikon päästä?! Silloin aika meneekin kirjotuksiin pänttäämisessä. Jotenki tuntuu et jenkkien monivalintatehtävien jälkeen sitä motivaatiota on aika vaikee löytää :D No eiköhän se siitä!
En vaihtaisi tätä vaihtovuotta mistään hinnasta. Koin niin paljon ja kasvoin myös. Isäntäperheen, uuden koulun ja monen uuden ystävän takia musta tuntu koko vuoden siltä, että mun oli tarkotus lähteä vaihtoon. Tuun aina muistamaan tämän mahtavan lukuvuoden Oklahomassa. Ehkä mä aivopesen omanki lapseni lähtemään sitten joskus haha. Tähän loppuun haluaisin sanoa vielä kiitos. Kiitos vanhemmille, jotka teki tämän vaihdon mahdolliseksi rahallisesti ja muutenkin kannusti lähtemään. Kiitos koko perheelle,sukulaisille ja kavereille, jotka tuki kulttuurishokissa ja kun oli vaikeeta. En olisi pärjännyt ilman teitä kaikkia :) Kiitos!
